Tarinat

Tälle sivulle kootaan Karjulan suvun tarinoita, kirjoituksia ja puheita. Jos sinulla on tarina tai muistelus, jonka haluat jakaa sukulaistesi kanssa, lähetä se sähköpostilla osoitteella pekka.karjula(at)gmail.com. Voit liittää tarinaasi myös kuvia.

Karjulan kuulumisia – pj Liisa Vornanen 30.3.2017:

Sukuseuran kokouksessa päätimme lähestyä teitä hyvät ystävät tiedotteella, jossa kerromme sukuseuran asioista, joita sattuu ja tapahtuu matkan varrella. Haluamme muistuttaa, että sukuseuran toiminta on muutakin kuin joka kolmas vuosi järjestettävä sukutapaaminen ja sukuseuran virallinen kokous.

Sukuseuran johtokunnan kokouksessa 30.1.2017 suunnittelimme ensi kesäksi Mutti soikoon! – tapahtumaa, joka toteutetaan Muttimarkkinoita edeltävänä perjantaina 14.7.2017 klo 18 Vääräjokisalissa Sievissä, os. Jussinmäentie 2. Laitahan tapahtuma kalenteriisi ja muistutukset päälle, että muistat tulla paikalle. Tule ja tuo sukulaiset ja tuttavat paikalle! Illan ohjelma koostuu pääasiassa suvun jäsenten ohjelmanumeroista: soittoa, laulua ja muuta mukavaa. Lisäksi ohjelmassa on arvontaa, kahvittelua

tilaisuudessa julkistettavien Karjulanpiirakoiden ja Karjulantorttujen kera. Tapahtuman ohjelma valmistuu kevään kuluessa. Suomi 100 -juhlavuoden teemana on Yhdessä -tehkäämme Mutti soikoon! –tapahtumasta yhdessä ainutlaatuinen ja ikimuistettava. Odotamme teitä kaikkia yksin ja yhdessä!

Sukuseura jatkaa edelleen sukukirjan työstämistä. Tavoitteena on, että uusi sukukirja on käsissämme seuraavassa sukutapaamisessa heinäkuussa 2019. Tavoitteeseen pääseminen edellyttää, että meistä jokainen ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyy toimeen. Tämän teemme myös yhdessä! Nyt, jos koskaan, on aika täydentää ja tallentaa jokaisen oman sukuhaaran ja perhekunnan tiedot talteen ja lähettää tiedot

Jorma Heimalalle osoitteella jorma.heimala(at)pp.inet.fi. Kaikissa Karjulan suvun sukututkimusasioissa voit ottaa yhteyttä Jormaan joko sähköpostilla tai p. +358 400 691 165.

Keräämme uuteen kirjaan myös meillä kaikilla olevia muistoja, tarinoita tai sattumuksia suvun ja sukuseuran vaiheista sekä kuvia sukulaisista tai tapahtumista. Nyt kynät käteen tai sormet näppäimille ja tarinat talteen! Haastattele suvun senioreita vielä, kun se on mahdollista ja kirjoita muistot ylös. Voit kutsua joukon sukulaisia yhteen ja haastatella heitä. Yksi muistaa jotain, toinen täydentää, ja niin lähtevät muistot

rullaamaan. Kirjoita muistot ylös tai nauhoita ne. Voit lähettää kuvia, tarinoita, tekstejä ja nauhoituksia Marikalle marika.partanen(at)gmail.com tai Liisalle liisa.vornanen(at)gmail.com. Lisätietoja Marika p. 050 530 0479 tai Liisa p. 0400 562 250.

Mikään seura ei voi toimia, jos tili ammottaa tyhjyyttään. Sukukirjan tekeminen ja sukujuhlan järjestäminen ovat vähävaraiselle seuralle isoja haasteita, ja siksipä muistutamme teitä sukuseuran jäsenmaksun maksamisesta. Sukuseuran jäsenmaksu on 10 euroa/v ja sen voi maksaa Karjulan sukuseuran tilille FI66 4754 1020 0134 29. Voit maksaa jäsenmaksun vuosittain, mutta muistin helpottamiseksi on kätevää maksaa maksu kolmivuosittain. Merkitse maksukuittiin, maksatko jäsenmaksun vuodelle 2017 vai 2017-2019. Lisätietoja sihteeri Marika Partaselta p. 050 530 0479.

Sukuseura kaipaa sponsoreita sukukirjan loppuunsaattamiseksi – Haluatko sinä tai yrityksesi sponsoroida Karjulan sukukirjan tekemistä? Yrityksesi saa positiivista julkisuutta näin sukukirjan välityksellä sukulaisten keskuudessa. Lisätietoja sihteeri Marika Partaselta p. 050 530 0479.

Sukuseuran johtokunta toivottaa teille kaikille myötäisiä tuulia alkaneelle vuodelle!

Mutti soikoon! -tapahtumassa tavataan!

Sukuseuran johtokunnan puolesta

Liisa

 

Sukuseuran puheenjohtaja Liisa Vornasen blogi 18.3.2016:
Suvun tarinat talteen, voimavaraksi elämäämme”

vornanenliisa

Isä-Esko opetti meille, että on tärkeää tietää juurensa. On hyvä ponnistaa eteenpäin, kun tietää, mistä on tullut. Isälle suku on aina ollut tärkeä ja rakas. Isä on aina tuntenut suvun huolenpidon. Isän Kalle-isä lähti Kanadaan isän ollessa puolivuotias. Tämän jälkeen isällä ei ollut omaa isää rinnallaan, sillä hänen isänsä kuoli tuolla matkalla kaivosonnettomuudessa. Suvusta löytyi tuki ja turva, sedät ja serkut. Isä sai tuntea suvun kantavan voiman.

Tutkimusten mukaan suvun merkitys niin suomalaisessa yhteiskunnassa on merkittävästi vähentynyt. Toisin kuin menneessä maailmassa suku ei länsimaisissa yhteiskunnissa enää takaa yksilön aineellista perusturvaa tai tyydytä sosiaalisia tarpeita. Jos nykyajan ihmisen elämä jostain syystä tulee taloudellisesti uhatuksi, hän ei yleensä tarvitse sukulaisiaan selvitäkseen pulasta. Yhteiskunnan järjestämät erilaiset sosiaalipalvelut kannattelevat niin häntä kuin myös hänen mahdollista perhettään. Vanhukset ja sairaat eivät myöskään enää tarvitse sukua elinolojensa turvaajaksi.

Suku on menettänyt yhden sen ikiaikaisista perustarkoituksistaan. Mikä sitten jää suvun tehtäväksi tämän yhteiskunnallisen murroksen jälkeen? Vai jääkö sille mitään tehtävää?
Suvulla on yhä merkitystä, joka liittyy elämän merkitykselliseksi kokemiseen. Vahvan identiteetin lisäksi suvun menneiden polvien elämänvaiheiden tuntemus voi antaa malleja elämän kriiseistä selviytymiseen. Suvun avulla ihminen voi löytää erilaisia malleja, joihin omaa elämää voi peilata. Jokaisesta suvusta löytyy erilaisuutta ja monenlaisia ihmiskohtaloita, jotka tuovat näkökulmaa elämään.

Oletko sinä kertonut lapselle, missä mummo ja ukki syntyivät ja mitä he tekivät työkseen? Tai näyttänyt kuvia omasta lapsuudestasi? Tai kertonut läheistesi elämänvaiheita jälkipolville?
Meidän tehtävämme äiteinä, isinä, isovanhempina, täteinä ja setinä on kertoa lapsille ja nuorille tarinoita sukumme vaiheista. Pienikin lapsi tarvitsee tietoa suvustaan. Suku on tärkeää lapsen minuuden ja identiteetin rakentumiselle. Suvun tarinat ja tavat kertovat lapselle, kuka hän on ja mistä hän on tullut. Lapsen kanssa jaettu historia auttaa lasta rakentamaan minuuttaan. Lapselle rakentuu vahva identiteetti, kun hän hahmottaa, millaiseen sukupolvien ketjuun hän liittyy.

Maaseudulla, suvun vanhojen asuinsijojen keskellä, tieto sukujuurista siirtyi ja siirtyy luontevasti sukupolvelta toiselle. Yhteys sukujuuriin saattaa kadota, jos perhe asuu kaukana ja oma suku ei ole luontevasti läsnä perheen arjessa.

Hyvät sukulaiset! Pidetään me huoli siitä, siinä määrin kuin se meille on mahdollista, että lapset ja nuoret saavat suvun perinteiden tuntemuksen perusteella vahvan identiteetin ja oppivat, että niin kuin ennen selvittiin, niin selvitään nytkin. Kerätään ja jaetaan yhdessä suvun tarinoita ja muistoja uudistetuilla Karjulan suvun sivuilla!

Juhlapuhe Karjulan sukujuhlassa 21.7.2013 /Eeva Karjula

Eeva Karjula

Arvoisat sukulaiset!
Dear relatives!

Aivan aluksi – on hienoa, että tässä juhlassa on sukulaisia Amerikan Californiasta saakka.
It’s great that we have relatives here today all the way from America

”Olen Suomen Sievin mies.” Näin edesmennyt Johan-pappani muistutti säännöllisesti meitä jälkeläisiään omista juuristaan. Noin sanoessaan hänen äänestään kuulsi terve ylpeys sekä syvältä kumpuava ilo omista juuristaan -kotiseuturakkaus.
Minun lapsuuteni vierailuihin pappani ja mummoni luona Siikajoella sisältyi lähes poikkeuksetta se, että pappa istui olohuoneen kiikkustuolissa ja kertoi meille ympärillä istuville lastenlapsille tarinoita omasta elämästään. Näihin tarinoihin papan Sievissä viettämä lapsuus ja nuoruus kuuluivat merkittävänä osana. Lapsuuttaan ja nuoruuttaan muistellessaan papan turvallisuuden tunnetta herättävä matala ja komea ääni muutti välillä remakaksi nauruksi. Välillä tarinoista kuulsi vakavuus. Lähes poikkeuksetta pappa liikuttui kiitollisena vanhoja muistellessaan.

Minusta, pienestä tytöstä tarinat materiaalisesti niukasta lapsuudesta, kovasta työnteosta, veljesten välisistä kilpailuista sekä kylällä asuneista persoonista tuntuivat kiehtovilta.
Kun sitten kouluiässä erään kesälomareissun yhteydessä pääsin kurkistamaan pappani lapsuudenkotiin täällä Sievin Kiiskilän Nättilässä, sieluni silmin näin yhdeksänhenkisen perheen touhukkaan talostelun Nättilän pihapiirissä, ahtaan talostelun, kun talvisaikaan oli käytössä ja lämpimänä vain yksi kammari. Sekä sen menon ja meiningin, kun pirtti toimi -samaan talvisaikaan- Suomen ensimmäisenä jäähallina, kun veljekset jäädyttivät pirtin lattian. Sieluni silmin näin myös 13-vuotiaan pappani perheen vanhimpana poikana lähdössä hevosella metsätöihin sekä muuramassa Nättilän pihanavetan tiilejä.

Opiskellessani luokanopettajaksi, minulle mahdollistui suorittaa harjoittelu Sievissä, nyt jo valitettavasti lakkautetulla Karjulan kyläkoululla. Tuo parin viikon ajanjakso tarjosi minulle ainutlaatuisen mahdollisuuden työskennellä samalla koululla, jossa pappani, Perhosta kotoisin olevan Eeva-mummoni ja Kyösti-isäni olivat viitisenkymmentä vuotta aiemmin asuneet. Tuntui vähintäänkin nostalgiselta kulkea lähes kirjaimellisesti Karjulan koululla opettajana työskennelleen Eeva-mummoni jalanjälkiä. Hauskalta tuntui myös se ajatus, että viitisenkymmentä vuotta sitten noissa samoissa tiloissa oppitunnin aikana muutaman vuoden ikäinen isäni on treenannut pyörällä ajoa tai asettunut luokkakuvaan, vaikka ikä ei vielä alkuunkaan riittänyt oppivelvollisuuden suorittamisen aloittamiseen.

Hurjalta tuntui myös se, että vielä tuolloin kymmenisen vuotta sittenkin kylällä oli ihmisiä, jotka muistivat mummoni ja pappani. Monien tapaamieni henkilöiden nimet olivatkin tuttuja papan tarinoista. Tuolloin muistan ajatelleeni, että kunpa pappa vielä eläisi, niin voisimme vaihtaa ajatuksia tuosta kokemuksestani.

Onneksi oli kuitenkin isosetä Kaarlo -ja Helena. Tuon harjoittelujakson aikana vierailimme myös muun muassa isotätini Liisan luona. Sain kuulla lisää tarinoita sukulaisistani ja juuristani. Nautin suunnattomasti siitä kaikesta. En malta olla toteamatta, että Kaarlo-sedässä on tismalleen sitä samaa hyväntuulisuutta, myönteisyyttä, työteliäisyyttä, rehtiyttä -suurta sydämen sivistyneisyyttä-, mitä papassanikin oli. Siksikin Kaarloa on aina pakko halata, kun näkee – muistutat niin paljon Johan-pappaa.

Palaan edelleen tuohon kymmenen vuoden takaiseen harjoittelujaksooni, jolloin majoituin Kaarlon ja Helenan luona Kiiskilässä. Vieraanvaraisuus oli huippuluokkaa. Kerron vain yhden esimerkin. Uskon nimittäin, että siitä on opittavissa jotain siitä, mitä karjulalaisuus syvimmiltään on. Harjoittelujaksoni osui tammikuulle. Oli kovat paukkupakkaset. Kaarlo-setä halusi aivan omaehtoisesti viedä minut joka aamu muutaman kilometrin päässä olevalle Karjulan koululle autokyydillä. Minä sain astua lämpimään autoon. Kaarlo oli herännyt aamulla aikaisin, ruokkinut hevoset, laittanut auton lämmitykseen, rapannut ikkunat ja vielä pitänyt autoakin päällä niin, että se oli aivan lämmin, kun minä istuin kyytiin. Kaarlo-setä teki sen kaiken hyvin eleettömästi, mutta se kaikki teki minuun myös syvän vaikutuksen.

Mitä karjusille tuttua tässä mielestäni oli? Ei eletä miten sattuun, vaan aloitetaan aherrus aamusta, se mikä tehdään, tehdään kunnolla, hyvällä mielellä, omaksi iloksi ja rakennukseksi, nöyrästi, myös lähimmäisille, heitä kunnioittaen ja arvostaen.

Kyösti-isäni, Eeva-mummoni ja Johan-pappani muuttivat Eeva-mummon sairauden perässä Sievistä Ouluun isäni ollessa vasta 5-vuotias. Olen kiitollinen siitä, että myös isäni on juurruttanut meihin lapsiin tervettä ylpeyttä sieviläisyydestä ja karjuslaisuudesta. Ison perheemme keskeltä aikaa on liiennyt harmiksemme lähinnä vain aivan lähisukulaisten kanssa talosteluun, mutta on ollut opettavaista huomata, kuinka suurta arvoa ja merkitystä isänikin, aivan kuten Pekka-setänikin, antavat sukulaisille ja sukumme historialle.

Hyvä sukulainen!

Mitkä tarinat sinulla nousi mieleesi, kun valmistauduit sukujuhlaamme? Mitä karjuslaisuus merkitsee sinulle? Pohdimme tällä viikolla tätä kysymystä sisarusteni kanssa. Nostimme esille oikeudenmukaisuuden, kovan työn teon, suoraselkäisyyden, rehellisyyden, vastuuntunnon, ahkeruuden, jopa fyysisen ja henkisen voimakkuuden. Myös vahva itseluottamus nousi esille, usko omaan tekemiseen. Ulkopuoliselle se voi näyttäytyä jopa itse kehuna, mutta ei se sitä ole, ainakaan mitenkään negatiivisessa mielessä. Lapsuuden perheeni juhlissa taisi ainakin suurimalle osalle vieraistakin mennä aivan paikalleen se, kun pappani aika usein jossakin vaiheessa ylioppilasjuhlia, valmistujaisia tai kihlajaisia nousi pontevasti ylös sohvalta ja totesi, että ”eipä olisi näitäkään juhlia, jos ei olisi minua” ja nauroi makeasti päälle.

Hyvät sukulaiset! Valmistautuessani tähän juhlaan, mietin mitä minulle, nuorelle ihmiselle merkitsee oman sukuni sukujuhla, entä oma sukuni? Teistä en kovin montaa henkilökohtaisesti tunne ja edellinen sukujuhlakokemuskin täältä Sievistä on siitä, kun olen ollut aivan pikkutyttö. Minulle ehdottoman tärkeimmäksi ja läheisimmäksi on muodostunut omat vanhempani sekä sisarukseni perheineen, se aivan lähisuku. Omat isovanhemmat olivat ja ovat tietysti erittäin rakkaita. Todella helmiä ovat myös ne harvinaiset hetket, jolloin saa tavata omien vanhempien tätejä ja setiä perheineen. Sitä kauemmaksi ei helposti yllä ajattelemaan.

Tokihan lapsuuden kodissanikin ovat Karjulan sukukirjat kuluneet selailusta. On arvostettavaa, että on löytynyt teitä, jotka olette halunneet laittaa sukupuutamme kirjoihin ja kansiin. Meillä nuoremmilla sukukirjoja tulee tutkailtua ehkä viimeistään siinä vaiheessa, kun mietitään lapselle sopivaa nimeä. Ja onhan se kiva katsella, missä päin Suomea ja maailmaa verisukulaisia asuu. Mutta ainakin näin nuorempana sitä helposti elää niin tätä hetkeä ja tulevaisuutta silmällä pitäen, että ei helposti edes huomaa pysähtyä tällaisiin asioihin.

Onko sillä siis merkitystä ja mikä merkitys sillä on, että kokoonnumme kaukaisempienkin sukulaisten kanssa aina silloin tällöin yhdelle koolle?
Kyllä sillä varmasti on oma merkityksensä. Jo tämä juhla osoittaa, että on mielenkiintoista tavata verisukulaisia kauempaakin.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on kirjannut ylös 10 hyvän lapsuuden rakennuspalikkaa. Yksi niistä on tunne ylisukupolvisuudesta. On sanomattakin selvä, että vanhempien ja kasvattajien tehtävä on varmistaa, että lapsi tuntee omat juurensa. Se, jos mikä antaa hyvät eväät elämään. Aivan samoin uskallan ajatella, että teille vanhemmille ihmisille on tärkeää, että saatte arjessanne ja elämässänne olla kanssakäymisissä nuorempien ja ihan pienten lastenkin kanssa.

Tällainen eri sukupolvien välinen kanssakäyminen antaa meille kaikille paljon ja lisää meidän sosiaalista pääomaa. Toivoisin, että te vanhemmat kannustatte ja tuette sekä vuolaasti jaatte kokemusviisauttanne, elämänne tarinoita ja sukumme historiaa meille nuoremmille. Toivon, että kannustatte ja autatte meitä yhdessä pohtien ymmärtämään, mikä merkitys omien sukulaisten ja omien sukujuurien tuntemisella on. Samalla toivon, että me nuoremmat osaisimme antaa arvon suvun vanhempien jäsenten elämäntyölle ja pelkästään jo sille, että olette yhtenä helmenä tässä sukumme helminauhassa.

Tällaisen sukupolvien välisen yhteistyön ja arvostuksen soisi lisääntyvän maassamme. Lapset ja nuoret ovat meille tulevaisuus ja toivo. Te vanhemmat olette yhteiskuntamme tukiranka. Meillä ei ole varaa katsoa ylen iän ja elämänkokemuksen myötä karttunutta viisautta ja kokemuspääomaa. Eikä meillä ole varaa olla tarjoamatta lapsillemme ja nuorillemme hyvää ja eteenpäin kannustavaa kasvualustaa.

Olen saanut työurallani tähän mennessä työskennellä sekä lasten että aktiivisten eläkeläisten parissa. Oma tuntumani on se, että eri sukupolvien välinen yhteistyö ja yhteys ovat tällä hetkellä aivan liian aliarvostettua. Kuten olemme joutuneet huomaamaan, monenlaisesta vauraudesta huolimatta yhteiskunnassamme painiskellaan myös monenlaisten pahoinvoinnin keskellä: Jo pienet lapset ja nuoret syrjäytyvät. Yksinelävien määrä kasvaa, monet perheet hajoavat ja näin ollen nuoret aikuiset ja keski-ikäisetkin kokevat suurta yksinäisyyttä. Iäkkäiden ihmisten suurin yksittäinen ongelma on kokemus yksinäisyydestä.

Rakkaat sukulaiset!
Uskon vahvasti, että lisäämällä eri sukupolvien välistä yhteyttä, lisäämme koko väestömme hyvinvointia. Presidenttimme Sauli Niinistökin on esittänyt toiveen, että sukupolvien välistä yhteisöllisyyttä kehitettäisiin. Mielestäni kysymys ei ole suurista asioista: tervehditään eri-ikäisinäkin toisiamme, koululaiset voivat käydä ilahduttamassa vanhuksia vanhainkodilla esimerkiksi laulamalla, lapset voivat käydä lukemassa lehteä naapurin vanhukselle ja auttamassa kotiaskareissa -tai vaikkapa asentamassa tietokoneen. Naapurin pappa voi käydä koululla kertomassa lapsille oman elämänsä tarinaa tai viedä pojat kalalle, mummo voi leipoa lasten kanssa pullaa, leipäjuustoa tai neuloa villasukkia. Eikä sekään tekisi pahaa nykynuorille, jos joku kokeneempi ohjeistaisi hyville marja-apajille tai tarjoaisi kunnon puusavotan. Juuri eläkkeelle jääneellä työntekijällä sen sijaan olisi paljon annettavaa oman alansa työtä tekeville. Eikä sitä ikinä tiedä, millaista oppimista, kasvua ja onnellisuuden ja hyvinvoinnin lisääntymistä tapahtuu, kun kohtaamme rohkeasti ja avoimesti eri-ikäisiä lähimmäisiämme. Selvää on kuitenkin se, että me tarvitsemme toisiamme.

Arvoisat sukulaiset!
Tässä vaiheessa haluan haastaa teidät jokaisen sopimaan tapaamisen seuraavaan Karjulan sukukokoukseen mennessä jonkun sellaisen sukulaisemme kanssa, jota et vielä tunne.

Tätä juhlapuhetta valmistellessani havahduin myös siihen, että karjulalaisille hyville arvoille ja ominaisuuksille on valtavasti tilausta tämän päivän yhteiskunnassa. Vaalikaamme siis niitä ja olkaamme kiitollisia siitä perinnöstä, joka on siirtynyt meille sukupolvelta toiselle. Ei suinkaan ole itsestäänselvyys, että tämän päivän lasta ja nuorta ohjeistetaan oikeudenmukaisuuteen, kovaan työntekoon, rehellisyyteen, vastuuntuntoon tai että annettaisiin välineitä terveeseen itseluottamukseen.

Toivon, että täällä tänään pysähdytään aidosti myös miettimään, niin kuin varmasti tehdäänkin, mikä merkitys tällaisella laajemmalla sukuyhteisöllä on meille tänä päivänä. Mitä voimme oppia toisiltamme? Miten karjusmaisen myönteisesti ja vastuuntuntoisesti olla kehittämässä sukuseuramme toimintaa siihen suuntaan, että siihen on helppo osallistua eri elämäntilanteista, eri-ikäisenä ja eri puolelta maailmaa? Yhdistymisen vapaus laittaa Suomessa oikeastaan vain mielikuvituksen katoksi sukuseuratoiminnankin kehittämisessä. Tämä vapaus meidän kannattaa varmasti vastuullisesti hyödyntää ja näin houkutella myös lisää sukulaisiamme tämän sukuseuratoiminnan piiriin.

Few words to you, who have come from America: It would be intresting to hear from you also, what this roots have meant to you. Even thou that we haven’t seen each other much, we share the same family roots. We really appreciate you coming from so far to meet us today. I hope that we could develope action of our family society so that it would be easy to participate no matter what is the situation in your life, how old are you and where in the world you are.

Ja aivan lopuksi. Mielestäni on aivan huippujuttu, että tämä sukujuhla on päätetty pitää nimenomaan täällä Sievissä, josta sukumme juuret ovat. Olen saanut nuoren elämäni aikana huomata, että myös minuun on juurtunut terve ylpeys juuristani, karjulalaisuudesta ja sieviläisyydestä. Ainakin näin sukulaisten kesken uskaltaakin reippaasti todeta, Johan-pappani jättämää perintöä kunnioittaen, että olen Karjulan tyttö ja olen Suomen Sievin tyttö.

 

Puhe sukujuhlassa 18.7.2010/Erkki Haikola

Kun olemme sukulaisjoukoissa, emmekä tunne kaikkia toisiamme, on paikallaan heti kärkeen esittäytyä. Syntymäkotini oli ja on keskellä kirkonkylää, Haikolan kylää, nykyisen kunnanviraston naapurissa. Olen koulutukseltani lakimies ja työurani olen tehnyt poliisitöissä; viimeiset parikymmentä vuotta Oulun läänin poliisijohtajana. Nyt olen ollut eläkkeellä muutaman vuoden. Kuulun siihen runsaslukuiseen sodan aikana ja sen jälkeen syntyneeseen sieviläissukupolveen, joka lähti syystä tai toisesta kotiseudultaan muualle. Tiedämme. että tämä yhteiskuntarakenteen muutos, kaupungistuminen ja maaltamuutto, koski koko maata ja oli historiallisesti ottaen valtaisa muutosprosessi. Olihan satoja vuosia totuttu siihen, että elämäntyö maalla tehtiin kotipaikkakunnalla. Näin oli tapahtunut sieviläissuvuissakin. Tämä yhteiskuntarakenteen muutos Sievin oloissa merkitsi sitä, että kun Sievin asukasmäärä sodan jälkeen 1950 oli korkeimmillaan 6400 henkeä, se laski parinkymmenen vuoden aikana huomattavasti. 1980 väkeä oli enää 4400. Minä muutin Sievistä 1960 – luvun alussa lähtiessäni armeijaan, opiskelemaan ja sitten työelämään. Vaikka olen Sievissä asunut vain vajaan kolmasosan elämästäni, elämäni alkuvuodet, tunnen olevani sieviläinen ja olen siitä ylpeä. Sievi oli sodan jälkeen kaikin puolin hyvä asuin- ja kasvuympäristö ja nyt myöhempinä vuosikymmeninä mallikelpoisesti johdettu kunta. Teollisuustyöpaikkoja on sekä sieviläisille että naapurikuntalaisille. Monilla sukumme jäsenillä on ollut osuus tähän Sievin myönteiseen kehitykseen. Viittaan vain esim. ainoan sieviläisen pörssiyhtiön perustaja- ja omistajatahoihin, joista monet ovat sukumme jäseniä. Isäni Eino Haikola teki elämäntyönsä kotitalonsa isäntänä ja jäi siitä tehtävästä eläkkeelle 1970 –luvulla. Sen jälkeen hänellä oli aikaa alkaa selvitellä vanhoja asioita ja mm. tutkia omia juuriaan. Hänen sekä isän että äidin puoleiset sukunsa olivat satojen vuosien ajan olleet sieviläisiä ja siihen nähden suvun tutkiminen ei tuottanut isoja ongelmia. Tässä selvittelytyössään hän mm. pyrki kartoittamaan, mitä sukua hänelle tarkemmin ottaen olivat monet hänen arvostamansa Kiiskilässä ja Karjulanmäellä olevat ikätoverinsa, rippikoulu- ja sotakaverinsa. Tästä kai se hänen sukuselvitysharrastuksensa lähti liikkeelle. Merkittävä asia oli, että kirkkoherranviraston kanslisti Helinä Salonsaari alkoi ilmeisesti isäni aloitteesta selvitellä asiaa oikein hallussaan olleista kirkonkirjoista. Sen tuloksena ilmestyi ensimmäinen Karjulan sukua käsitellyt tutkimus. Minun yhteyteni Karjula –sukuun on sen tyyppinen, että sukumme lähtöhenkilöllä Erkki Erkinpoika Peltoniemellä eli Yli-Karjulalla (s. 1765) oli mm. poika Simo (s.1799). Simolla oli tytär Maria Sofia (s.1845), joka naitiin Karjulasta emännäksi Jokikylän Iisakkilaan. Maria Sofialla ja Iisakki Iisakkilalla oli tytär Hilta (s.1871), joka tuli emännäksi Kirkonkylään Jaako Haikolan taloon ja Hiltan ja Jaakon nuorin lapsi oli edellä mainittu isäni Eino Haikola (s.1912). Olen siis 6. polven suvun jäsen laskettuna lähtöhenkilöstämme Erkki Erkinpoika Karjulasta. Sukuseuratoiminta on toimintaa paikallistasolla ja oman suvun ja lähinnä oman pitäjän piirissä. Se on paikallishistoriaan perehtymistä parhaimmillaan. Muutamia näkökulmia Sievin ja samalla yhteisen sukumme menneisyyteen aion tässä puheenvuorossani käsitellä. Kirjoitettuja tietoja Sievin kuten muidenkin pitäjien asutuksen alkulähteistä on löydettävissä veroluetteloista. Niistä tiedämme, että 1540 luvulta Sievissä oli 4 taloa, Sievinjärven rannalla Sievilä, Jyringinjärven rannalla Luokkala, Vääräjoen varrella Rääsiö ja Evijärven rannalla Jakola. Seuraavalla vuosikymmenellä mainitaan jo saman Evijärven rannalla sijainneen Haikolan talo ja 1570 -luvulla on luetteloissa jo mukana Karjulan (Heikki Karju) talo. Sievissä toki on ollut elämää ja asutusta jo ennen 1500–lukua. Tätähän todistaa mm. se että Sievistä on tehty kymmeniä kivikauden aikaisia löytöjä ja mm. Karjulassa on paikannettu olleen useita kivikautisia asuinpaikkoja. Karjulan kivikautiset asuinpaikat on ajoitettu n 5500 eaa. tienoille Puhumme todella vanhoista ajoista, sillä kivikausi ajoittuu aikaan 7000 – 1500 eaa.

Näistä Sievin ensimmäisistä taloista Jakolan, Haikolan ja Karjulan talojen asukkaat olivat tulleet Sieviin Savosta. Ainakin Haikolan asukkaat ja luultavasti muutkin savolaiset tulivat nykyisen Juvan pitäjän alueelta. Mikä sai asukkaat lähtemään Savosta Sieviin. Todennäköisesti sama syy kuin myöhemminkin, uusien elinmahdollisuuksien etsiminen. Väestön määrä Savossa lisääntyi. Maata ja toimeentulomahdollisuuksia ei riittänyt kaikille. Toisaalta valtio – elettiin Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan aikaa – edisti verovapauksien avulla uudisasutuksen leviämistä. Tähän nähden on hyvin todennäköistä, että meihin Karjulan suvun ihmisiin on jäänyt ripaus itäisen Suomen geeniperimää. Mutta ei pelkästään sitä, sillä muitakin merkittäviä muuttoryhmiä Sieviin on vuosisatojen aikana tullut. Tosin aika paljon myöhemmin. Tarkoitan 1900–luvun alkupuolella tapahtunutta kymmenien perheiden muuttoa Etelä-pohjanmaalta Sieviin. Sievissä1910-1920 luvulla maan ja talojen hinnat olivat kohtalaisen edullisia ja toisaalta etelä-Pohjanmaalla viljelysmaata ei ollut väestön lisääntyessä juuri saatavissa. Eteläpohjalaisista Sievi sai moniin taloihin uudet pysyvät ja työteliäät asukkaat. Kolmas muuttajien ryhmä Sieviin kuten muihinkin naapuripitäjiin tuli sodan aikana ja sen jälkeen Karjalan siirtoväestä.

Lähtömuuttajiakin Sievistä toki on ollut. Suurin lähtijöiden joukko ehkä ovat olleet Amerikan siirtolaiset. Parinkymmenen vuoden aikana 1900 –luvun alussa Sievistä meni Amerikkaan toista tuhatta henkeä. Moni tämänkin suvun ihminen lähti, joku palasikin, mutta useimmat jäivät.

Kun totesin, että 1500–luvun puolimaissa Sievissä oli 4-5 asuttua tilaa, on päivän selvää, että pitäjän väkimäärä ei ollut suuri. Se oli todennäköisesti muutama kymmenen ja vielä noin sata vuotta myöhemminkin 1669 se oli henkikirjan mukaan vain 84 henkeä. Pitäjän väkimäärä alkoi kasvaa vasta 1750–luvun jälkeen, mutta kasvu silloin olikin todella nopeaa. 1800 –luvun alussa väkeä oli jo toista tuhatta.

Millä Sievin taloissa satoja vuosia sitten elettiin. Tilat olivat pieniä. Tutkijat ovat arvioineet, että 1500-1600 lukujen vaihteessa tilojen pinta-ala oli keskimäärin alle 1 ha ja vielä 1770 –luvullakin noin 5 ha. Katovuosia oli säännöllisesti muutaman vuoden välein ja monet talot autioituivat tai tulivat kyvyttömiksi maksamaan veroja. Ruis, ohra, nauris ja 1790–luvulta lähtien peruna olivat viljelyskasveja. Kalastus oli apuna 1700–luvun puoliväliin asti. Sievissähän oli isoja kalaisia järviä satoja vuosia sitten. Kortetjärvi, Evijärvi, Jyringinjärvi, Sievinjärvi ja Korhosenjärvi pienemmistä järvistä ja lammista puhumattakaan. Suurin järvi oli Evijärvi Haikolankylän, Järvikylän ja Jyringin välissä.

Evijärveä alettiin kuivattaa ensimmäisen kerran 1770-luvulla, toisen kerran 1860–luvulla ja kolmannen kerran 1960– luvulla. Me vanhemmat muistamme vielä Evijärven keväiset tulvat 1940– ja 1950–luvuilla ennen järven lopullista kuivattamista. Järvi oli komea. Satoja vuosia sitten talolliset kuitenkin laskivat, että järvistä oli suurempi hyöty kuivatettuina. Saatiin jaetuksi satojen hehtaarien heinämaat ja pellot taloille lisämaiksi.

Olemme sukujuhlassa ja luonnollinen kysymys mielessämme on, mikä on suvun merkitys nykypäivän ihmiselle. Ennen vanhaan sukulaisuutta arvostettiin. Muistelen omaa lapsuuttani 1940–luvulla. Kun joku Karjulan, Iisakkilan, Tuomaalan tai Korhosen isäntä tuli kirkolle, oli itsestään selvää, että hän tuli myös kotiini Keskitaloon. Häntä pidettiin tervetulleena vieraana ja samalla vaihdettiin suvun kuulumiset. Yhteisöllisyys toimi. Luulen, että nyt tällainen kanssakäyminen on jäänyt vähemmälle. Onko niin, että ystävät ovat ohittaneet sukulaiset suomalaisten lähisuhdeverkostossa. Suvun muodostama yhteisöllisyys on ollut menneinä aikoina merkittävä voimavara. Hädän tullessa sukulaiset ovat tulleet apuun. Sukulaisten muodostaman yhteisöllisyyden merkityksen väheneminen Suomessa on poikkeavaa verrattuna moneen muuhun maahan. Etelä-Euroopassa ja mm. Venäjällä sukujen merkitys ihmisten kansakäymisessä on selvästi tärkeämpää kuin nyky-Suomessa. Ennen vanhaan tiedettiin ja muistettiin sukulaisuussuhteet tarkasti ainakin kolmen tai neljän polven päähän taaksepäin. Nyt kun meillä on hyvät sukuselvitykset paperilla, voimme selvittää sukumme huomattavasti kauemmaksi. Internetyhteydet tarjoavat vielä monipuolisemmat mahdollisuudet selvittää omia juuriaan. Ei mene monta vuotta, kun kaikki maan kirkonkirjat saadaan luettavaksi ja jokaisen nähtäväksi tietokoneelta. Sievin kirkonkirjatiedothan näemme jo koneelta 1700 –luvun alusta 1860 –luvulle asti. Jokainen meistä voi löytää tietokoneeltaan mielenkiintoisia tietoja omista esivanhemmistaan, kun selvittää ensin vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan sen esivanhempansa tiedot, joka on syntynyt yli 100 vuotta sitten ja pääsee näin alkuun selvitystyössään. Kokemuksesta voin sanoa, että suvun tutkiminen on todella mielenkiintoista, jopa jännittävää ja aika ajoin todellista salapoliisityötä kadonneita henkilöitä hakiessa.

Karjulan sukuseuran molemmissa painetuissa sukuselvityksissä on lähtöhenkilönä ollut Reisjärveltä 1820–luvulla Sieviin ja Karjulan taloon muuttanut Erkki Erkinpoika Peltoniemi, joka ajan tavan mukaan omaksui Karjulan talon nimen muuttaessaan ko. taloon. Miksi hän muutti Reisjärveltä Karjulaan? Keneltä hän mahdollisesti osti Karjulan talon muuttaessaan tänne? Keitä asui Karjulan taloissa 1500 -luvulta 1800–luvun alkupuolelle? Tiedämme. että 1500–luvulla asutettu Karjulan talo jaettiin ainakin neljään osaan jo 1700–luvun alkuun mennessä. ja autionakin Karjulan taloja oli vuosia 1700–luvun alkupuolella. Osa seuramme jäsenistä on Karjuloita, osa Alakarjuloita ja osa Ylikarjuloita. Kirkkoherrat nimikoivat Karjulaiset 1800–luvulla ilmeisesti näin talojen asukkaiden sijainnin mukaan ja kun sukunimilaki tuli vajaat 100 vuotta sitten, asukkaat saivat sen mukaiset etuliitteensä Karjula–nimeensä. Oliko näin, en tarkkaan ottaen tiedä, koska en ole selvitellyt asiaa, mutta luulen näin käyneen.

Yksi sukuseuran tehtävä voisi olla suvun tarinoiden taltioiminen. Paljon sukutietoutta on mennyt ja menee unholaan suvun jäsenten kuollessa. Kysymys on kirjoitetun tiedon, äänitallenteiden ja kuvien keräämisestä ja niiden keräystyön organisoinnista.

Erityisesti Karjulan talojen omistussuhteiden selvittely arkistotietojen perusteella on täysin mahdollista. Samoin taloissa asuneiden ihmisten sukujen selvitys. Sievin seurakunnan rippikirjoja alettiin pitää 1720–luvulla ja siitä lähtien sieviläisten ihmisten sukulaisuustietojen selvittely on hyvin luotettavaa. Internetympäristössä työskentelijälle avainsanoja ovat esim. sukuhistoria.fi ja genealogia.fi. Näillä sanoilla pääsee jo hyvään alkuun.

Sukuseura on jo tähän mennessä tehnyt merkittävää työtä saadessaan aikaiseksi kaksi sukuselvitystä. Meillä on nyt kirjoissa ja kansissa lähes 5000 suvun jäsenen henkilötiedot. Se on merkittävä saavutus ja ansaitsee kaikkien meidän kiitokset niille henkilöille, jotka ovat aikaansaaneet nämä julkaisut. Mutta tutkittavaa suvun asioissa ja Sievin historiassa riittää vielä paljon tulevillekin vuosille.

Esko Heikki Karjulan muisteluja Karjulan sukuseuran sukujuhlan pitämiseen liittyvistä asioista

Esko Karjula

Sukujuhlan aloitteentekijä ja isä on ollut Rovaniemellä asunut Paavo Pellervo Karjula. Muistaakseni tämä on ollut joskus 1970-luvulla. Tavatessamme kesälomien aikana ei semmoista kertaa ollut ettei asia jossain vaiheessa tullut esille. Minulla on sellainen muistikuva, että alun perin suunnittelimme vähän pienemmän porukan kanssa kokoontumista, mikä tarkoittaa Erkkilän papan ja mummun eli Ida Maria Karjulan ja Jaakko Pekanpoika Karjulan jälkeläisiä.

Paavo kehitteli asiaa niin pitkälle, että saatiin porukkaa kokoon ja sovittiin 1980 keväällä, että kokoonnutaan Marjatta ja Simo Monosen luona Oulussa.

Vihdoinkin koitti se päivä (päivämäärää en muista), jolloin mentiin Ouluun, jonne Paavo tuli Rovaniemeltä, Marjatta ja Tapio Oulusta, minä lähdin Lohtajalta, ajoin Sieviin, josta tuli mukaan Sakrin Väinö eli Väinö Ylikarjula ja Viljo Viitasalo, matka jatkui Ylivieskaan, josta otimme kyytiin Veikko Mattilan. Tällä Porukalla pohdimme ja puntaroimme kokoontumista, ja päätökseksi tuli, että kokoontuisimme Sieviin, kuten tapahtuikin. Koska porukalla ei ollut minkäänlaista pohjarahaa eli pesämunaa päätettiin, että jokainen kantaa kortensa yhteiseen kekoon ja keitetään oikein kunnolliset lihaperunat ja päälyruoaksi keitetään riisipuuro, joka paistetaan sekä sekahedelmäsoppa. Viljo Viitasalo, jolla oli iso karja, lupasi tuoda maidon, minä lupasin hommata Lohtajalta perunat, yksi ja toinen lupasi voita ja muuta tarvittavaa ruokatavaraa. Niin kuin mainitsin rahaa ei ollut, joten jonkun tehtäväksi annettiin hankkia lihaa mahdollisimman edullisesti.

Sukujuhlan pitopaikaksi sovittiin Sievin seurakuntakoti. Pääkokkina on kaiken aikaa ollut rouva Aila Korkiakoski ja ruoka on ollut suuret kiitokset ansaitsevaa. Kun ensimmäinen sukujuhla oli saatu vietettyä niin räknättiin lopputulos: pussin pohjalle oli jäänyt vanhoja mummon markkoja 400 – 500 markan välille. Nämä rahat olen tilittänyt päätöksen mukaisesti Sievin sotaveteraaneille.

Sukujuhlia muisteli Esko Karjula

Sulo Haapaniemen ajatuksia ensimmäisen sukutapaamisen jälkeen v. 1980

Luontoäiti ruokki runsain mitoin sukujuhlaan saapuneita, ilma oli erikoisen kaunis. Oli aurinkoa ja kesäistä lämpöä. Jumalan puutarhassa – tuolla kalmiston puiden varjossa lepäävien esivanhempien kumpujen äärellä me jokainen syvällä hartaudella ja nöyrin mielin tunsimme syvää kiitollisuutta esivanhempiamme kohtaan.

Kun on hyvä olla – niin on paha olla – sanotaan. Monien poskilla helmeilivät kyyneleet, kun vuosikymmenien takaa omaisiaan ja sukulaisiaan tapailivat. Karjulan suvussa on nähdäkseni eräs piirre, joka on jotenkin ihailtava – he ovat avoimia, välittömiä, suoran linjan ihmisiä, joista on kaukana tuo näytteleminen ja turhantärkeys.

Tuosta välittömyydestä ja ystävällisyydestä muista jo lapsuudestani tapauksia. – Me asuimme tuolloin pienessä tuvassa Järvikylässä, kun Onnelan Jussi ja Rentolan Jaakko poikkesivat usein tapaamaan serkkuaan (äitiäni). Se verrannollisuus, mitä he keskusteluissaan käyttivät, on syvälle mieleeni syöpynyt. – Sanat voi veikkonen ja voi hyvä ystävä – näitä sanoja viljeltiin runsaasti, hymy oli herkässä ja lämmin turvallinen kädenpuristus.

Karjulan sukukokous oli mittava voimannäyte järjestäjille ja vastuun kantajille. Meitä oli niin kovin paljon valmiin päälle tulleita. Mutta nyt seuraavaan sukukokoukseen kun valmistaudumme, te tämän päivän järjestäjät pääsette vähemmällä ja uudet voimat ottavat enemmän vastuuta.

Minä kiitän omasta ja monien puolesta teitä kaikkia, jotka annoitte meille hyvän juhlan. Näin yhdessä olemme vahvistaneet sitä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja jokainen meistä on kuin herännyt etsimään juuriaan, jotka meitä yhdistävät rakkaassa isänmaassamme ja kaukana rajojen ulkopuolellakin. Maa, jossa juuremme lepäävät, on meille rakas. Sen edestä on myöskin sukumme tehnyt suuria uhrauksia – me uskallamme vielä tänäkin päivänä olla niin ”vanhoillisia”, että tunnustamme elämisen perusarvot: Se on koti, uskonto – ja isänmaa. Tässä on peruste, jolta on hyvä ponnistaa ja näiden perusarvojen varaan on juurien hyvä juurtua.

Sulo Haapaniemi

Marjatta Mononen: ”Purontaka, lapsuuteni maisema”

Meillä ihmisillä on tarve kuulua johonkin. Haluamme tietää ja tuntea ne juuret ja kasvualustat, jotka ovat antaneet meille voiman kasvaa lapsuudesta aikuisuuteen. Iän myötä alamme nähdä myös selkeämmin ja kirkkaimmin silmin niihin menneisiin aikoihin, jotka ovat nyt kaukana takanapäin. Sanotaan, että muistot ja niiden kohtaaminen ovat lempeää terapiaa vanhuuden päivinä.

Minun lapsuuteni maisema on Purontakasen kylä Keski-Pohjanmaalla. Se on tyypillinen Lestijoen varteen sijoittuva Toholammin sivukylä. Talot sijoittuvat nauhamaisesti kahden puolen jokea ja kahden puolen maantietä.

Kylässä oli koulu, kaksi kauppaa ja maalaistaloja peltojen keskellä. Koulu oli kylän keskipiste. Se oli kaunislinjainen pitkä rakennus suurine, koristeellisine ikkunoineen. Koulu lienee rakennettu ennen vuosisadan vaihdetta, ja rakennuksessa oli jotain venäläistä ilmettä. Koulu oli myös meidän perheen koti. Opettajat asuivat siihen aikaan virka-asunnoissaan. Heillä oli myös luontaisetuina peltoa koulun läheisyydessä. Isämme ei ollut ”työmies” siinä mielessä, että häntä olisi kiinnostanut maanviljely. Mutta hyviä apumiehiä löytyi ja joka vuosi koulun pelloilta saatiin satona ohraa, perunaa ja juurikasveja. Isä oli peltotöissä mukana hyväntuulisena pehtoorina. Meillä oli myös omaa peltoa Toristojalla. Sieltä korjattiin heinää. Äitimme oli maalaistalon tytär ja hän halusi hoitaa lehmiä koulun navetassa.

Heinämiehenä meillä oli Olkkolan Kalle, työtäpelkäämätön vanhanajan tervaskanto. Äiti lähetti minut usein viemään pyörällä kaljaa heinäpellolle. Kun Kalle nosti kalja-astian huulilleen, hän joi yhtä kyytiä sen kolmen litran ”päälärin” tyhjäksi. Näin ainakin muistan. Kallen vaimo, Leena pesi perheemme pyykit. Pidin Leena-tädistä. Hän tuli auttamaan myös suursiivouksissa, mankeloinneissa ja tuplaikkunoiden vaihdossa. Olen usein ihmetellyt sitä töiden monimutkaisuutta ja hankaluutta. Pyykkiä pestiin pari päivää ja sen jälkeen se vietiin huuhdottavaksi joen rantaan. Pieni koski-paikka oli sulana myös talvisin. Leena-tädin suonikkaat kädet huljuttelivat lakanoiden lipeät joen kuohuihin. Märkä, raskas pyykki tuotiin kärryillä työntäen takaisin. Koulun vintillä oli avaraa tilaa levittää talvipyykki kuivumaan.

Joskus iltaisin kävin Leenan ja Kallen kotona. Minusta se oli aina mieluinen vierailu. Leenan ja Kallen illallinen oli usein paistinpannussa käristettyä siankylkeä ja ruisleipää. Kalle leikkasi puukollaan paksuja paloja leivästä, pani leivän puukon kärkeen ja pyöräytti sitä paistinpannussa olevassa rasvassa. Se näytti minusta tavattoman herkulliselta. Vielä vuosikymmenien jälkeenkin tuon aterian muistaminen saa veden kohoamaan kielelleni.

Lapsuuden kesät olivat lämpimiä ja kauniita, talvet kylmiä pakkasinineen ja lumihankineen. Koulun piha oli puistomainen ja vehreä vanhoine koivuineen, pihlajineen ja tuomineen. Unkarin syreeni-pensaat kukoistivat joen puoleisella pihalla ja äidin hoitamat kukkapenkit etupuolella. Helteisinä kesäpäivinä joimme päiväkahvia pienellä parvekkeella ja seurasimme maantien rauhallista liikennettä. Sisareni, Kerttu ja Aino istuivat koivujen katveessa. Sen ajan muotiin ei kuulunut rusketus. Alakoulun opettaja Aliisa Yliluoma tuli usein seuraamme. Hän asui koulun yläkerrassa. Meidän asuntomme oli tilava, huoneet korkeita. Salia ei lämmitetty joka päivä talvella, mutta siitä huolimatta äidin kukat kasvoivat. Joulukaktuksemme oli niin komea ja runsaskukkainen, etten sellaista muista muualla nähneeni.

Joulut olivat todellisia juhlia koko kyläyhteisössä. Joulupukki kuului jouluaattoon. Pukkina taisi olla joskus Pentti-veljeni, muta myös Vanhantalon tai Uutelan pojat kävivät meillä joulupukkeina. Joulupäivänä oli päästävä käymään ainakin Vanhatalossa Liisan luona. Liisa oli paras ystäväni, ja joulupäivän vierailukiellosta huolimatta piti nähdä Liisan joululahjat.

Kylänraitti oli turvallinen kulkutie lapsellekin. Hain iltaisin kaupalta päivän postin, mutta kaikista turvallisuusvakuutteluista huolimatta juoksin koko matkan ja pelkäsin. Kuvittelin, että koulun pihalla olevan ison kiven takana joku ”peljättävä olento” oli väijyksissä. Eräs kotiintulo on jäänyt miltei ahdistavana mieleen. Olin tulossa talvisena pakkasiltana yksin joen toiselta puolelta. Erityisesti pelkäsin Kallisen siltaa; sillan allahan saattoi olla vaikka mitä kamalaa. Itkin, juoksin ja palelin. Kun pääsin joen töyräälle, näin koulun täydessä valaistuksessa; mielestäni se näytti satulinnalta. Tunsin olevani turvassa ja tiesin selviäväni onnellisesti kotiin.

Kesät olivat vapauden ja leikin aikaa. Kauniston pihalla leikimme eräänlaista juoksuleikkiä, seinustoilla seinäpalloa, ”kotia” leikittiin milloin ulkona milloin saunan eteisessä. Koulun portilta vei metsäpolku isolle kivelle. Sinne kuljetin joskus leikkitavaroita, nukkejakin. Kivi oli minusta valtavan suuri ja ympärillä oleva metsä jännittävä ja salaperäinen. Kun kerran aikuisena etsin saman kiven, se oli kutistunut mielenkiinnottomaksi ”pikku kiveksi”. Kauniston talon ja koulun puolivälissä oli harmaa riihi. Siinä puitiin myös koulun pellolla kasvanut vilja. Kalle ja Leena-täti hoitivat senkin homman ja illalla lämmitettiin koulun sauna nokisille puimamiehille. Omavaraisuus ruokahuollossa toi talouteen turvallisuutta, vaikka työ teetettiin palkkaväellä. Uskon, että isämme tunsi monien talonpoikien lailla mielihyvää, kun riiheltä tuoksuva uutisvilja kannettiin säkeissä koulun vintille.

Rakkaimpia kesämuistoja ovat paimenessa olot Vahatalon Liisan Kanssa. Vanhatalon lehmien paimenhaka oli nimeltään Keretti, joen pohjoispuolella. Lehmät söivät rauhallisesti, makoilivatkin ja meille jäi aikaa mielikuvitusleikeillemme. Haassa kasvoi päivänkakkaroita ja kissankäpäliä, ja joen rinnemäinen ranta tarjosi meille viehättäviä leikkipaikkoja. Eväät ja pikkunuotiossa paistetut perunat maistuvilta hyviltä leikin lomassa ja elämä kaikkineenkin oli huoletonta ja ihanaa.

Sateisina päivinä laitoimme leikin koulun avaralle vintille. Siellä oli salaperäistä ja hämärää sekä monenlaisia jännittäviä loukkoja piilopaikoiksi. Vintillä oli myös isojen sisarien kesäkamari, johon Liisa ja minä emme oikeastaan olisi saaneet mennäkään. Mutta kesäisinä lauantai-iltoina katselimme vinttikamarin avoimesta ikkunasta. Kun nuoret menivät suurin joukoin koulua vastapäätä olevalle Nuorisoseuran talolle. Kuulaassa illassa saattoi kuulla myös haitarin haikeat sävelet. Kyllä ne musiikin rytmit jonkin tunnetilan meissäkin saivat aikaan, mutta eiväthän tanssit silloin vielä kuuluneet elämänpiiriimme.

Kun meistä Peltosen lapsista tuli kouluikäisiä, meni jokainen vuorollaan isän kouluun. Isä oli hyvä ja oikeudenmukainen opettaja. Erityisesti muistan laskennon ja historian tunnit. Isä ei päästänyt helpolla, jos ei ymmärtänyt soveltaa mittausopin kaavoja tai ei osannut ”päätellä” oikealla tavalla ns. päätöslaskuja, jotka olivat sen ajan keskeistä matematiikkaa. Historian tunneilla isä kertoi meille jännittäviä asioita kirjan tietomäärän ulkopuolelta. sillä hän tutki mielellään historiallisia teoksia. Isä luki yleensä paljon Kotiimme tuli useita sanomalehtiä ja nukkumaan mennessä hänellä oli aina ”uni-lukemista”. Lauantain lukujärjestyksen viimeinen tunti oli laulua. Isä kysyi tunnin alussa, olisiko vapaaehtoisia lähtijöitä saunapuiden ja -veden kantoon. Muistan, että yläluokkien pojista monet olivat halukaita. Heistä oli hauskempaa vetää koulun vesikelkalla halkoja saunaan kuin istua ikävystyttävällä laulutunnilla. Pojat taisivat olla niitä ”nelosen” laulajia, jotka tunsivat vastenmielisyyttä musiikkiin. Olen miettinyt, mitä mieltä mahtaisivat nykyiset työvoimaviranomaiset olla moisesta lapsityövoiman käytöstä. Silloin se vain sujui kaikenpuolisessa yhteisymmärryksessä.

Talvella -45kohtasi perhettämme äkkiarvaamaton murhe. Äitimme sairastui vakavasti. Hän halvaantui vaikeasti menettäen puhe- ja liikuntakyvyn. Tapaus järkytti perhettämme, mutta erityisen voimakkaasti se musersi isän mielialoja. Herkkänä, heikkona ihmisenä hän tunsi luhistuvansa. Isän henkilökohtaiset ongelmat kasautuivat, ulospääsy syövereistä näytti toivottomalta, elämä tuntui yhdentekevältä. Tähän kaaokseen tulivat siten mukaan ”työnantaja-puoli” johtokuntineen ja virkamiehineen. Yleisen hyvän edun nimissä tehtiin päätöksiä, jotka olivat jo vanhenevalle, väsyneelle miehelle miltei kuoliniskuja. Aivan eläkeiän kynnyksellä isämme joutui muuttamaan uuteen kouluun, vieraalle paikkakunnalle. Auttajia ja nostajia ei ollut; tai ehkä he eivät uskaltaneet tulla esiin. Oli paljon helpompi kuulua syyttäjiin; he kun näyttivät vielä olevan oikeassakin. Nyt vasta vuosikymmeniä myöhemmin ymmärrän, miksi isän sydän loppui jo pari vuotta näiden tapahtumien jälkeen. Silloin vallitsevan tavan mukaan ongelmista ei puhuttu niiden oikeilla nimillä, ne kätkettiin ja painettiin oman sielun sisimpään. Isäkin säilytti näennäisesti kasvonsa. Hän säilytti hyväntuulisuutensa, huumorintajunsa ja iloisuutensa. Mutta nyt tiedän sen olleen ulkokuorta. Kyllä hänen itsetuntonsa ja minuutensa oli murrettu.

Olen jo itse vanhempi kuin isämme oli kuollessaan. Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat kaukana, etäisyyttä on sekä asioihin että tapahtumin. En etsi syyllisiä enkä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja. Tapahtumien suuntaa ei voinut muuttaa. Lapsuusmuistoihin palaaminen on tullut kuitenkin tärkeäksi. Toholammin hyvinvoiva maalaismaisema on usein mielikuvissa, ennen kaikkea Purontakasen kylä, koulu, tutut talot ja niihin kiinteästi kuuluvat ihmiset, puolukkametsät ja hillasuot.

Suren sitä, että koulua ei enää ole sellaisena – kun kerran ennen. Se on toiminut teollisuushallina, alkuperäinen asu on runneltu ja raiskattu. Tänä päivänä se taitaa seisoa täysin vailla käyttöä, autiona, lohduttomana.

Toivon, että voisin vielä istua ihan yksin koulun pihakivillä ja palauttaa mieliin onnellisten lapsuuskesien muistot. Haluaisin löytää vielä kerran koulun läheisestä metsästä leikkikiveni. Haluaisin itkeä siellä pois kipuni ja häpeäni, jotka kulkevat varjoina kuitenkin voittopuolisesti turvallisen ja hyvän lapsuuteni vierellä.

Olen asunut Oulun liepeillä yli 40 vuotta. Olen oppinut rakastamaan tämän lakeuden valoa ja avaruutta, oppinut ajattelemaan: missä on koti, siellä on sydän. Silti tunnesiteet Keskipohjanmaahan ovat olemassa: Nimet – Lestijoki – Toholampi – Kannus saavat nostalgisen häivähdyksen sisälläni.

Synnyinseutu asuu meissä ja muistoissamme; siitäkin huolimatta, että olemme elämän taipaleela etääntyneet kauas lapsuuden lähtökuopista.

Marjatta Mononen
Oulu

Marjatta Mononen: Lapsuuteni joulu

Minun lapsuuteni maisema on Keski-Pohjanmaalla, Toholammin pitäjän, Purontakasen kylässä. Isäni oli kylän opettaja ja kauniin koulurakennuksen päädyssä oleva opettajan asunto oli meidän perheemme kotina vuosikymmenet.

Kylän asukkaat olivat pääasiassa maanviljelijöitä; toki kylä oli sillä tavoin omavarainen, että siellä oli oma suutari, seppä ja kaksi kauppiasta. Kylän elämä oli rauhallista, muta juhla-ajat toivat eloa jokapäiväiseen elämänrytmiin.

Joulu oli juhlista tärkein. Jo kuukautta ennen kylän emännät niin kuin myös minun äitini aloittivat valmistelut. Lapsen mieleeni on jäänyt valtaisa kiire ja miltei sekasortoinen mullistus arkipäivän askareisiin. Lipeäkalaa liotettiin koulun saunalla, huoneita siivottiin, tuuletettiin, ja usein tunsin olevani kaikkien jaloissa. Kun isän koulupäivä päättyi, haki hän suurella vesikelkalla halkoja keittolan leivinuunin eteen. Sen suuren uunin lämmössä äiti paistoi joululeivät, laatikot, kinkun. Tiedän, että kylällä ihmeteltiin sitä, koulun rouva, näin äitiä kutsuttiin, valmisti perheelleen jouluksi makeaa perunalaatikkoa. Hän oli kotoisin Jämsästä ja hän oli tuonut hämäläistä ruokakulttuuria pohjalaiseen ruokaperinteeseen.

Ennen koulun joulujuhlaa johtokunnan puheenjohtaja toi hevosellaan kaksi kuusta, toisen koulun juhlaa varten, toisen opettajan perheelle. Lukukauden viimeisillä käsityötunneilla yläluokan pojat panivat kuuset puisiin ristikkojalkoihin ja ne vietiin puuliiterin seinustalle odottamaan.

Meidän kuusi tuotiin saliin. Salia lämmitettiin harvoin talvella, mutta jouluksi uunia lämmitettiin aamuin, illoin, jotta lämpö tasaantuisi kylmiä nurkkia myöten.

Sain äidin kanssa koristella kuusen. Koristeet olivat hopeapaperilankoja, Suomen lippuja, pumpulipalloja ja ehkä ihan oikeita karamellejakin. Minun toivomuksesta isäni ja veljeni toivat koulun urkuharmonin meidän puolelle. Tuntui juhlalliselta laulaa joululauluja isän säestäessä.

Aaton kohokohtia olivat joulusauna, yhdessä syöty juhla-ateria ja vihdoin viimeisenä joulupukin saapuminen. Vaikka tasan tarkkaan tiesin, keitä olivat ne naapurin pojat, jotka kätkeytyivät noiden pahvinaamareiden taakse, halusin olla tietämättä ja tuntematta. Joulupukki-näytelmä kuului aattoon ja se toi siihen viehättävän jännityksen.

Äidin neuvojen mukaan joulupäivänä ei olisi saanut mennä kylään. Opin kuitenkin käyttämään hyvin diplomaattista taktikointia, ja pääsin käymään parhaan ystäväni Liisan kotona. Olihan se nyt ihan pakko nähdä Liisan lahjat!

Aatto ja joulupäivä olivat todellista hiljaiseloa. Niinpä Tapaninpäivään herääminen tuntui erilaiselta. Hyvin usein eräs koulupiirin kaukaisemmalla laidalla asuva maanviljelijä tuli hakemaan opettajaa perheineen sekä rekiajelulle että vierailulle. Hevoskyyti oli mielestäni mukavinta mitä tiesin ja olin varmaan ensimmäisenä valmiina vieraan reessä vällyihin peiteltynä. Eihän opettajalla omaa hevosta ollut, ja siitä syystä hevoskyyti oli harvinaista herkkua.

Kotiseudullani kulki Tapaninpäivänä tapanitonttuja. He olivat rumiin, vanhoihin vaatteisiin pukeutuneita tyttöjä, jotka kulkivat talosta taloon, kolistelivat kepeillään, lauloivat ehkä jonkun joululaulun ja pyysivät sitten jotain pientä lahjaa. Isompana koulutyttönä minäkin olin joskus tällaisena tonttu-akkana ja suurta riemua tuotti se, jos meitä ei tunnistettu.

Lapsuuden joulumuistoihin kuuluu myös se tunne, että silloin elettiin todellista sydäntalvea, ”hanget korkeat nietokset” olivat totista totta, maaseudun luonto oli koskematon ja puhdas. Ainoatakaan mustaa joulua en muista.

Joulunaika monine pyhineen oli toki mukavaa aikaa, mutta riemuiten tervehdin myös sitä aamua, jolloin kylän koululaisten äänet täyttivät pihan. Oli siirrytty uuteen vuoteen ja pienen kylän väki oli laskeutunut tammikuiseen arkeen.

Marjatta Mononen
Oulu

Marjatta Mononen: Tavallinen tarina

Juna pysähtyy hiljaiselle asemalle, jossakin Pohjanmaalla. Ainoana matkustajana junasta laskeutuu komea, nuori mies. Hän etsii katseellaan vastaantulijoitaan. Pian hän huomaakin vähän kauempana hevospuomien luona miehen hevosineen ja kärryineen. Matka-arkut ja laukut nostellaan kyytiin, nuori matkustaja istuu kärryjen erälle ja hieman juron oloinen kuski nousee etuistuimelle. Matka uutta ja täysin tuntematonta elämää kohti alkaa. Hevosmies ei ole kovin puhelias. Hän vastaa, kun kysytään, mutta ei aloita keskustelua omaehtoisesti. Nuorelle matkustajalle jää aikaa katsella ympärilleen, selvittää ajatuksiaan ja miettiä kaikkea sitä, mitä tämä edessä oleva aika tuo tulessaan.

Eletään loppukesää. Syksyn merkkejä on jo luonnossa, vaikka aurinko lämmittääkin vielä miltei kesäisesti. Matkan varrella on pieniä kyliä taloineen ja peltoaukioineen Ihmisiä näkyy sadonkorjuussa. Kaikki näyttää kiireettömältä, ja nuori matkamies aistii rauhan ja hiljaisuuden. Vihdoin ollaan perillä. Hevosmies ohjaa ajopelin suuren laon pihalle, nostelee matkatavarat ja lähtee. Nuorimies huomaa olevansa yksin oudossa ympäristössä, edessään kookas, komea rakennus. Siinä on hänen ensimmäinen työpaikkansa, siinä hänen ensimmäinen kotinsa. Hän istuu hetkeksi kaivon kannelle kokoamaan ajatuksiaan, miettimään kaikkea sitä, minkä jätti taakseen. Sinne jäivät kaukana Hämeessä oleva koti, äiti. isä ja sisaret. Taakse jäivät myös tummasilmäinen neitonen, valmis opettaja hänkin, virka hämäläisellä koululla sekä kauhistelevat sukulaiset ja ystävät. Mies halusi avata puhtaan kirjoittamattoman lehden elämäänsä ja kulkea itsenäisesti tietään.

Työ alkoi. Koulutuksen antamasta opit saivat nyt käytännön toteutuksen. Intoa riitti niin opettajalla kuin oppilaillakin. Elämä ja oleminen asettuivat uomiinsa. Koti-ikäväkin painoi joskus mieltä, mutta takaisin hän ei halunnut palata. Syksyn ja talven aikana opettaja tutustui vähitellen kylään ja sen asukkaisiin. Vieraanvaraiset emännät kutsuivat nuorta poikamiestä ruokailemaan. Ne olivatkin tervetulleita kutsuja, vaikka muutamat pohjalaiset ruuat tuntuivatkin oudoilta. Talvi-iltojen kävelyretket ulottuivat kylän eri kulmille. Erääseen taloon askelet johtivat yhä useammin. Talon nuori, hiljainen tytär oli vallannut miehen ajatukset. Mies tiesi olevansa jälleen ratkaisun edessä, mutta oma, itsenäinen valinta tuntui lopulta helpolta ja oikealta. Sukulaisten neuvot ja toiveet eivät tuntuneet enää tärkeiltä.

Kun pienen maalaispitäjän kirkko täyttyi kesän kynnyksellä konfirmaatiojuhlaan saapuvista nuorista ja heidän omaisistaan, oli kirkkokansan joukossa myös kylän opettaja. Hän halusi olla todistajana ja vieraana tämän talvi-iltojen vierailuilla hänelle tärkeäksi tulleen neitosen rippijuhlassa. Leveä kihlasormus odotti povitaskussa, suullinen lupaus oli varmistettu tytön vanhemmilta. Kesä kallistui syksyyn. Häävalmistelut olivat täydessä käynnissä. Kutsut olivat lähteneet myös kauas Hämeeseen. Ja sitten aivan syyskuun lopulla morsiamen kotitilan avara pirtti oli valmis vastaanottamaan häävieraat, sukulaiset ja ystävät. Sulhasen äiti ja isä eivät tulleet, sisar ja täti edustivat sukua. Se varmaan hieman himmensi iloa, mutta tärkeintä oli se, että nuoresta talon tyttärestä tuli kylän opettajan vaimo.

Tarinan voisi päättää vanhan sadun toteamukseen: he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää onnea ja myötäkäymistä. Ei myöskään tämän avioparin kohdalla. Vaikka heidän yhteiselämässään oli paljon rakkautta ja kunnioitusta, oli siinä myös suuria suruja. Oli lapsen kuolema, vapaussodan kauheudet ja monet aivan arkiset vastoinkäymiset. Tämä on aivan tavallinen tarina. Minulle se on kuitenkin ainutkertainen: ovathan ”nämä nuoret” minun vanhempani, äitini ja isäni. Isän työ kuljetti heitä eri puolille Suomea. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kaikesta huolimatta, he elivät aidon, vahvan elämän. Ympyrä heidän kohdallaan sulkeutui siten että he saivat viimeisen leposijan äitini kotipitäjän kirkkotarkassa.

Lämmöllä ajattelen äitini suurta sukua, joka täysin hyväksyi hämäläisen vävypojan jäsenekseen. Paikka sukuhaudassa on siitä kauniina osoituksena. Siunaus heille kaikille, jotka jo lepäävät siellä sukuhaudan paasien alla.

Marjatta Mononen